Englanninsetteri

 

Jaos uutiset Jaoksen yhteystiedot Tarvikemyynti Rotumääritelmä PEVISA Jaoksen päätökset Jaoksen säännöt ja ohjeet 

Yleisesittely

Englanninsetteri kuuluu FCI:n roturyhmään seitsemän, seisovat kanakoirat. Rotu on jalostettu etsimään ja seisomaan nimenomaan kanalintuja, mutta sitä voi hyvin käyttää myös vesilintujahdeissa noutavana koirana ja tottunut riistakoira seisoo kyllä jäniksetkin, vaikkeivat ne erityisesti olekaan sille ominta toiminta-alaa.
Englanninsetteri on vilkas koirarotu, joka vaatii paljon liikuntaa. Lenkkeilyksi ei useinkaan riitä kävelyttäminen tai edes pyörällä juoksuttaminen, vaan koira vaatii tilaa juosta irrallaan, mikä puolestaan edellyttää jonkinlaisen perustottelevaisuuskoulutuksen koiran kiinnisaatavuuden helpottamiseksi.
Jotta rotua voitaisiin käyttää sen käyttötarkoitukseen eli kanalintujen metsästämiseen, vaatii koira varsin perinpohjaisen tottelevaisuuskoulutuksen. Mitä nuorempana sen koiralleen opettaa sen helpompaa sen kanssa toimiminen maastossa on. Kuitenkin perustottelevaisuuden tulisi olla kunnossa riistakoulutusta aloitettaessa.
Pohjoismaissa on englanninsetteri säilynyt rotutyypiltään varsin pitkään hyvin yhtenäisenä. Etenkin norjalaiset ovat onnistuneet pitkälti säilyttämään rodun sellaisena kuin mm. Laverack ja Llewellin sen aikoinaan loivat - nopeana ja kestävänä metsästyskoirana, jonka kauneus hivelee silmää.
Valitettavasti nyt on meilläkin havaittavissa emämaasta Englannista ja Yhdysvalloista alkanut jakautuminen käyttö- ja näyttelylinjoihin. Tämä on tietenkin erittäin valitettavaa, sillä kumpikaan ei äärimmäisyyteen vietynä palvele rodunjalostusta. Käyttölinjaisista koirista tulee helposti, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa on tullutkin, epärotutyypillisiä "kenttäformuloita", kun taas näyttelylinjaisissa koirissa on rotumääritelmää luettu äärimmäisyyksiä hakien monessa suhteessa ja koirista on alkanut tulla niiden alkuperäiseen käyttötarkoitukseen - metsästykseen - sopimattomia fyysisiltä ominaisuuksiltaan.
Englantilaisten kanakoirien käyttöominaisuuksia mitataan kanakoirien metsästyskokeilla. Nämä jakaantuvat edelleen kenttä-, tunturi- ja metsäkokeisiin. Metsäkokeissa kokeillaan koiria yksittäin ja muissa koemuodoissa pareittain. Koeluokkia on kokeissa kolme: nuortenluokka alle 22 kk ikäisille, avoinluokka ja voittajaluokka. Kaksi ensimmäistä ovat laatuluokkia ja kolmas on kilpailuluokka. Voittajaluokassa voivat kilpailla avoimen luokan ensimmäisen palkinnon saavuttaneet koirat.

Historia

Kirjasta ”Kuinka koulutan kanakoirani – Pointteri ja setterit kotona ja kentällä”,

Otto Ramel ja toimituskunta: Englanninsetteri – Rodun historia, Erik. E. Anttinen, s. 131 – 179 referoiden ja suoraan lainaten.

Englanninsetterin varhaismuodot perustuvat ilmeisesti jo 1500-luvulla käytettyihin ”setting dog”-nimityksen saaneisiin lintukoiriin. Ne olivat matalajalkaisia, pitkärunkoisia, vahva- ja kiharakarvaisia ja varsin karkearakenteisia. Paikantaessaan linnun tai lintuparven ne yleensä heittäytyivät makaavaan ”seisontaan”. Ilmeisesti Northhumberlandin herttua oli ensimmäinen, joka harrasti verkkometsästystä tämänkaltaisilla koirilla. Nuo setterin varhaismuodot olivat samankaltaisia kuin Ranskassa käytetyt ns. peltospanielit. Nekin pysähtyivät hetkeksi saatuaan ilmavainun riistasta. Ilmeisesti kaikkien setterirotujen taustalta löytyy myös espanjalaista pointteria, perdigueoa. Kanaalin molemmin puolin kehitettiin tuohon aikaan hyvin monia tuollaisia spanieleihin pohjautuvia verilinjoja, joihin valkea setteri pohjautuu.
Varsinaista englanninsetteriä on jalostettu noin 220 vuotta eli suurin piirtein 1785-luvulta lähtien. Pyrkimyksenä on ollut kehittää perusväriltään valkea, mutta myös mustaa, ruskeaa tai keltaista väriä omaava tai kolmivärinen, kohtuullisen pitkäkarvainen, hyvävainuinen seisova lintukoira, joka olisi korkeajalkaisempi kuin tuolloinen spanieli ja kykenevämpi työskentelemään laajemmin, suurella vauhdilla, kestävästi ja silti tyylikkäästi vaikeissakin maastoissa: kanervikoissa, nummilla, soilla tai tuntureilla. Peltopyyn, riekon ja muiden painautuvien kanalintujen sekä eräiden kahlaajien urheilumetsästyksen kehitys perustui lentoonammuntaan soveltuvien aseiden kehitykseen. Erityisesti takaaladattavien haulikoiden valmistustaidon kasvaessa kyettiin luomaan niin lukkorakenteeltaan kuin perältäänkin nopeaan lentoonammuntaan soveltuvia aseita. Oli jalostettava koira, jonka linnunkäsittelykyky loisi täsmällisyydeltään ja eleganssiltaan arvokkaat lähtökohdat riistalinnun lentoon ammunnalle. Näin miehen ja koiran yhteistoiminta voisi parhaiten tyydyttää vaativaa englantilaista makua.
Monet englantilaiset, skotlantilaiset ja walesilaiset aatelismiehet ja varakkaat porvarit olivat pyrkineet tuollaisen setterin kehittämiseen. Nykyisen englanninsetterimme kannalta keskeisin kasvattajahahmo oli kuitenkin Edward Laverack (1800–1877). Kanalintujen innokkaana metsästäjänä hän paneutui jo nuorena luomaan englanninsetteriä, joka täyttäisi nuo suuret vaatimukset. Hän tutki tarkoin tuona aikana vaikuttaneiden kasvattajien aikaansaannoksia, ja päätyi valitsemaan oman työnsä lähtökohdiksi kaksi pastori A. Harrisonin kasvattamaa yksilöä: uroksen nimeltä Ponto ja nartun nimeltä Old Moll.
Laverack kertoo kirjassaan ”The Setter” (1872) rakentaneensa kasvatustyönsä pelkästään noiden kahden koiran varaan tiukan sukusiitoksen avulla. Kuitenkin on aivan ilmeistä, ettei Laverackin 40 vuotta jatkunut kasvattajan työ ole voinut tapahtua ilman vieraampaakin verta. On tutkittu, etteivät miehen vanhoilla päivillään laatimat sukutaulut voi pitää kaikilta osin paikkaansa. Ilmeisesti Laverack on käyttänyt jossain vaiheessa linjoihinsa myös irlanninsetteriä. Laverack pääsi kasvatustyöllään hyvin lähelle asettamiaan päämääriä. Hän loi englanninsetterin, jolla on pitkä, kevyt pää yhdensuuntaisin horisontaalisin linjoin, tummasilmäisyys, korvien sijoittuminen matalalle ja taakse, vahva eturakenne, vinot lavat, vankka lantio, leveä reisi, raajojen voimakas kulmautuneisuus ja suojaava turkki. Käyttöominaisuuksista hän asetti korkeimmalle tyylin ja nopeuden, sekä valtavan kestävyyden liittyneenä hyvään linnunlöytökykyyn. Laverackin innostus liian monien sukupolvien sukusiitokseen johti lopulta laskukauteen. Onneksi hänen ihailemansa ystävä R. Ll. Purcell Llewellin jatkoi hänen kasvatustyötään säilyttämällä parhaita ominaisuuksia ja karsimalla heikkouksia. Llewellin on todennut, että Laverackin setterilinjalle oli ominaista kovakorvaisuus, vaikea opetettavuus ja taipumus yksin metsästämiseen. Llewellin kykeni vähentämään näitä heikkouksia, mutta samalla säilyttämään ja kehittämään edelleen Laverack-setterin tasapainoista, eleganttia ja jaloa olemusta. Hänen luomaansa setteriä alettiin USA:ssa ja Kanadassa kutsua Llewellin-setteriksi, ja juuri se on myös meidän pohjoismaisen setterimme käyttöperimän tausta.
Llewellin-setteri polveutuu suurelta osin kolmesta Laverack-yksilöstä: uroksesta Dash II sekä nartuista Countess ja Nellie. Näistä Countess oli legenda jo eläessään sekä jalon ulkomuotonsa että erityisen vahvojen käyttöominaisuuksiensa vuoksi. Myös Llewellin pyrki Laverackin tavoin sisäsiitokseen peräkkäin muutamien polvien ajan, mutta hän liitti aina määrävälein linjaansa tarkoin valitsemaansa vierasta verta. Llewellin kehitti setterinsä hieman kevyemmäksi kuin Laverack, mutta säilytti periaatteessa kaikki rakenteelliset ominaisuudet samoin kuin valtavan metsästysinnon. Muiden englantilaisten kennelien yksilöistä hän haki erityisesti opetuksen herkempää vastaanottokykyä ja taipumusta yhteistoimintaan. Erityisen merkittäviä olivat herra Statterin kasvatit Dan ja Dick.Mielenkiintoista on myös se, että Danin sukutaulusta löytyy ainakin yksi gordoninsetteri, mutta tähän eivät aikalaiset kiinnittäneen erityistä huomiota. Ilmeisesti tällaisten risteytysten toivottiin antavan joitain uusia, toivottavia ominaisuuksia.
Pohjoismaihin englanninsetteri alkoi juurtua 1800-luvun loppupuolella. Valtaosaltaan suosittiin Laverackin aloittaman ja Llewellinin jatkaman linjan perintöainesta. Rodun harrastajat olivat yleensä varakkaita kartanonomistajia, teollisuusjohtajia ja virkamiehiä. He tekivät keskenään yhteistyötä yli kansallisten rajojen, ja tästä syystä englanninsetterillä on hyvin paljon yhteistä historiaa Norjassa, Ruotsissa, Tanskassa ja Suomessa. Englanti oli luonnollisesti tärkein jalostuksellisen yhteistyön kumppani. Kuitenkin Norja ja etenkin Tanska ovat saaneet merkittäviä siitosyksilöitä Saksasta ja Hollannista, ja Suomeen puolestaan tuotettiin hyviä käyttökoiria Venäjältä ja Baltian maista.
Koska englanninsetterin harrastus Pohjoismaissa 1900-luvun ensimmäisten 50-60 vuoden aikana on aivan valtaosaltaan rajoittunut linnunmetsästäjien piiriin, setterimme on pysynyt niin ulkomuodoltaan kuin käyttöominaisuuksiltaankin hyvin yhtenäisenä. Tähän on myös ratkaisevasti vaikuttanut vilkas kanssakäyminen asian harrastajien kesken, tiivis palkintotuomareiden vastavuoroinen käyttö näyttelyissä ja kokeissa sekä yhteispohjoismaiset neuvottelutilaisuudet. Noina vuosina englanninsetterin onneksi oli myös se, että käytännössä kaikki rodun ulkomuototuomarit olivat englantilaisten kanakoirien harrastajia, ja usein myös käyttökokeiden tuomareita.
Englanninsetterin kotimaassa ja USA:ssa alkoi tapahtua melko varhain eriytymistä show-tyyppiin ja field trial -tyyppiin, aivan kuten tapahtui eräiden muidenkin metsästyskäyttöön jalostettujen rotujen kohdalla. Tähän eriytymiseen lienee ollut vaikuttamassa tämän kauniin, terveen ja hyväluonteisen rodun herättämä mielenkiinto seurakoiraväen keskuudessa, jolloin ulkomuoto ja seurakoiralle sopiva luonne ovat tulleet ainoiksi jalostustavoitteiksi. Pohjoismaat tämä kehitys tavoitti enenevässä määrin 1970-luvulla. Metsästysominaisuudet jäivät sivuun.
Näyttely- ja käyttösetterin eriytymisen johdosta Brittein saarilla ja USA:ssa on tuloksena ollut se, että käyttösetteriväki on vieroksunut koiranäyttelyitä. Rotua on metsästäjien keskuudessa jalostettu vain metsästysominaisuuksia silmällä pitäen, jolloin koirat ovat ulkomuodoltaan hyvin erityyppisiä: päät ovat menettäneet Laverack-linjansa, jalous on kärsinyt ja kaukaa katsoen setterirotuja ei enää erota toisistaan. Pohjoismaissa metsästyssetterin jalostuksessa on onnistuttu säilyttämään varsin yhtenäinen tyyppi, joka on laajimmin nähtävillä Norjassa ja Tanskassa.

Rodun vaiheet Suomessa

Mitä ilmeisimmin 1800-luvulla englanninsettereitä tuotettiin maahamme metsästystovereiksi jokseenkin samoihin aikoihin kuin muihinkin Pohjoismaihin. Kun 1889 perustettu Suomen Kennelklubi julkaisi viisi vuotta perustamisensa jälkeen ensimmäisen rotukirjan, siinä oli tiedot 32:sta englanninsetteristä. Yhteensä tuossa rotukirjassa oli 275:n eri rotuisen koiran tiedot, ja niistä englanninsettereitä, pointtereita ja irlanninsettereitä oli yhteensä 85 koiraa. Englantilaiset kanakoirat muodostivat siis varsin merkittävän osan rotukoirista maamme järjestäytyneen kenneltoiminnan alkutaipaleella.
Useimmat ensimmäisiin rotukirjoihin merkityistä englanninsettereistä olivat Suomessa kasvatettuja ja jotkut Venäjällä asuvien suomalaisten kasvattamia. Ruotsista, Venäjältä ja Englannista oli tuotu muutama koira ja joku yksittäinen Belgiasta, Ranskasta ja Irlannista. Rotukirjoihin merkittyjen koirien taustat olivat varsin usein Englannissa. Kasvattajista kohoavat esille sellaiset nimet kuin Axel Uddström, A. Standertskjöld, J.B. Lagus, G. Schmidt, N. Mexmontan ja A. af Enehjelm. Valtaosaltaan nämä alkuaikojen setterimme olivat mustavalkoisia eli blue beltoneja.
1800-luvun loppupuolella oli tyypillistä, että kukin kasvattaja pyrki itsenäisesti luomaan ihanteellista metsästyssetteriä. Vasta kun vuonna 1893 alettiin järjestämään kenttäkokeita ja kanakoiraväki enenevässä määrin kiinnostui koetoiminnasta, alkoi myös syntyä yhtenäisempää käsitystä kasvatustavoitteista. Settereiden, niin kuin pointterinkin, kannalta kaikkein tärkein tapahtuma oli Hönshundssektionin – Kanankoiraosaston perustaminen Suomen Kennelklubiin 11.5.1901. Se oli Pohjoismaiden ensimmäinen kanakoirien rotujärjestö.

Rotumääritelmä ja selvennys

(FCI:n 14.6.1987 hyväksymä rotumääritelmä. SKL-FKK:n 5.5.1992 hyväksymä käännös)
Selvennys = Rotujärjestön jalostustoimikunnan lyhennelmä vanhasta pohjoismaisesta ns. Fazerin 1930-luvulla laatimasta rotumääritelmästä.

Yleisvaikutelma:
Keskikokoinen, puhdaslinjainen, olemukseltaan ja liikkeiltään tyylikäs.

Selvennys: Jalo, kevyt, mutta voimakas metsästyskoira, jonka linjat ovat elegantit ja rakenne ilmentää nopeutta ja kestävyyttä. Lihakset ovat teräksiset ja ryhti hyvä. Ilme lempeä ja ystävällinen, hieman surumielinen.

Ominaispiirteet:
Hyvin vilkas ja riistaintoinen.

Luonne:
Erittäin ystävällinen ja hyväluonteinen.

Pää:
Korkealla kannettu, pitkä ja melko kuiva. Selvä otsapenger. Kallo kaartuva korvien välistä, riittävän tilava. Niskakyhmy selvä. Kuono kohtalaisen syvä ja lähes suorakaiteen muotoinen, etäisyys otsapenkereestä kuonon kärkeen sama kuin niskakyhmystä silmiin. Sieraimet avarat, leuat lähes yhtä pitkät, huulet eivät liian riippuvat. Kirsu musta tai maksanvärinen turkin väristä riippuen.

Selvennys: Pään asento selvästi selkälinjan yläpuolella ja muodostaa selkälinjan kanssa loivasti nousevan linjan. Pää pitkä, kapea ja kuiva. Otsapenger eli "stop" ja niskakyhmy selvät. Pään linjat selkeät ja " meislatut" sivut. Edestä katsoen kallo kaartuu korvasta korvaan, sivulta katsoen päälaen, kuononselän ja huulen alareunan oltava yhdensuuntaiset. Etäisyys kuonon kärjestä otsapenkereeseen samanpituinen kuin otsapenkereestä niskakyhmyyn. Kallon on ylhäältä katsoen oltava lähes suorakaide. Kuono-osan oltava riittävän syvä, suorakaiteen muotoinen niin sivuilta kuin ylhäältä katsoen. Kirsun oltava musta tai tummanruskea, laajasieraiminen. Huulet ovat hyvin kehittyneet, eivät löysät, riippuvat ja paksut.

Silmät:
Kirkkaat, lempeät ja ilmeikkäät. Väri vaihtelee pähkinänruskeasta tummanruskeaan, mitä tummemmat sen paremmat. Vaaleammat silmät hyväksyttävissä vain maksavalkoisilla ( liver-belton). Silmäaukko soikea, silmät eivät ulkonevat.

Selvennys: Silmät keskisuuret, kirkkaat, tummat, ilmeikkäät ja eloisan älykkäät. Vaaleat, sisään painuneet tai ulkonevat silmät ovat virheelliset. Silmäluomien oltava tiiviit.

Korvat:
Kohtalaisen pitkät, matalalle kiinnittyneet, kauniisti päänmyönteisesti laskeutuvat, ylempi osa silkinhienon, kärki samettimaisen karvan peitossa.

Selvennys: Korvat keskisuuret, matalalle ja taakse kiinnittyneet, kauniisti päänmyötäiset. Ei spanielikorvat.

Purenta:
Leuat vahvat. Täydellinen ja säännöllinen leikkaava purenta. Ylähampaat peittävät tiiviisti alahampaat suorassa kulmassa leukoihin nähden. Täysi hampaisto toivottava.

Selvennys: Leuat vahvat, hampaisto täydellinen, normaali saksipurenta. Yhden välihammasparin puutos ei pudota palkintosijaa. Pihtipurenta ja varsinkin alapurenta ovat vakavia virheitä. Vakavat hammaspuutokset = 0.

Kaula:
Melko pitkä, lihaksikas, kuiva. Niskalinja hieman kaartuva, jalo ja tyylikäs. Kaula leventyy lapoja kohti. Ei löysää kaulanahkaa.

Selvennys: Kaula pitkä, kuiva ja kauniisti kaartuva, tyvestä lihaksikas ja voimakas. Löysä kaulanahka, lyhyt ja paksu kaula virheitä.

Eturaajat:
Lavat hyvin viistot. Kyynärvarret suorat, hyvin lihaksikkaat, pyöreäluiset. Kyynärpäät tiiviisti rungonmyötäiset. Välikämmen lyhyt, vahva , pyöreäluinen ja suora.

Selvennys: Lapojen oltava lihaksikkaat, pitkät ja viistot sekä tiiviisti runkoon liittyvät. Lapaluun pituus sama kuin olkavarren. Eturaajojen liikkeiden oltava vapaat, joustavat ja elegantit. Eturaajat suorat, kuivat. Voimakkaat luut ja lihakset. Kyynärvarren ja välikämmenen kulman oltava selvä, mutta ranne ei liian taipuisa. Ulko- tai sisäkierteiset kyynärpäät ja käpälät ovat virheitä.

Runko:
Kohtuullisen pituinen. Rintakehä syvä ja leveä lapojen kohdalla, tilava ja pitkä. Viimeisetkin kylkiluut pitkät. Selkä lyhyt ja suora. Lanne leveä, hieman kaareva, vahva ja lihaksikas.

Selvennys: Runko on suorakaide eli korkeuttaan pitempi. Selkälinjan oltava ryhdikäs , kaulan tyvestä lantioon taakse viettävä, lantio hieman jyrkemmin hännän tyveen viettävä, uroksella selvemmin kuin nartulla. Lanneosa melko lyhyt, lantio suhteellisen pitkä, leveä ja voimakas. Selän lihaksisto teräksinen. Pitkä, veltto ja ryhditön tai köyry tai notko selkä ovat virheelliset, samoin kuin jyrkkä, lyhyt ja heikosti kehittynyt lantio. Rintakehä tilava, pitkä ja ulotuttava kyynärpäiden tasalle sekä poikkileikkaukseltaan munan muotoinen. Viimeisten kylkiluiden oltava hyvin kehittyneet = riittävän pitkät. Tynnyrimäinen rintakehä tai ns. kölirinta ovat virheitä.

Takaraajat:
Lihaksikkaat, myöskin sääri, hyvin kulmautuneet, pitkät. Kinner matala, ei ulko- eikä sisäkierteinen.

Selvennys: Takaraajat kintereeseen saakka pitkät, hyvin kulmautuneet, joustavaliikkeiset, kinner matalalla. Reisien lihasten oltava leveät ja voimakkaat. Luusto vahva ja suhteessa koiran kokoon. Virheitä ovat ulko- ja sisäkierteiset kintereet ja käpälät. Hentoluisuus ja lihasköyhyys.

Käpälät:
Polkuanturat vahvat. Käpälät tiiviit. Varpaat tiiviit, kaarevat, varpaanvälit karvaiset.

Selvennys: Käpälien tulee olla tiiviit, soikeat, polkuanturoiden voimakkaat. Varpaitten välit karvaiset. Hajavarpaisuus ja litteät, heikot polkuanturat ovat virheitä.

Häntä:
Lähes selkäviivan tasalle kiinnittynyt, keskipitkä, ei ylety yli kintereen, ei kihara- eikä nyörikarvainen. Hieman kaareva tai sapelin muotoinen, ei ylöspäin kääntynyt. Lippumainen tai pitkät, riippuvat hapsut, lyhyemmät hännän tyvessä, lähes hännän puoliväliin pitenevää, kärkeä kohti vähitellen lyhenevää. Karva pitkää, kiiltävää, pehmeää, silkkistä, laineikasta mutta ei kiharaa. Koira heiluttaa eloisasti häntäänsä liikkeessä, eikä nosta sitä selkäviivan yläpuolelle.

Selvennys: Keskipitkä, korkeintaan kintereeseen ulottuva, tyvestä vahva ja kärkeä kohti oheneva, suora tai lievästi sapelimainen, selkäviivan jatkona vilkkaasti ja elävästi kannettu. Virheitä on liian pitkä häntä, tyvestä heikko häntä ja selkäviivan yläpuolella kannettu. Häntä ei saa myöskään olla liian kaareva tai mutkalla. Koukkuhäntä (= nivelvika) nollaava virhe.

Liikkeet:
Vapaat ja sulavat ilmentäen nopeutta ja kestävyyttä. Hyvä takapotku. Takaa katsottuna reisi, polvi ja kinner suorassa linjassa. Liikkuu pää pystyssä.

Selvennys: Liikkuu ryhdikkäästi ja joustavasti pitkin askelin.

Karvapeite:
Korvien takaa lähtien kauttaaltaan laineikasta, ei kiharaa, pitkää ja silkkistä. Etu- ja takaraajoissa runsaat hapsut, jotka ulottuvat lähes käpäliin.

Selvennys: Karvapeite kohtalaisen pitkää, sileää, kiiltävää, silkkimäistä ja tiheää. Suoraa tai loivasti lainehtivaa, rungon myötäistä. Pitempää korvissa tyvestä keskikohtaan ja lyhenee korvien kärkeen siten, että korvan reunassa on lyhyttä karvaa ja reuna näkyvissä. Karva on pitkää myös raajojen takaosissa ja rinnan alaosassa, vatsan alla ja hännässä. Sen sijaan kaulan alla se on keskipitkää muodostaen kaularöyhelön. Hännän karvoitus muodostaa kauniin viirin, joka hännän tyvessä on lyhyempää, keskellä pisintä ja lyhenee hännän kärkeen tasaisesti. Pään alueella leuan alla ja nielun alueella sekä raajojen etupuolella karva on lyhyttä ja sileää. Virheitä: liian pitkä karvapeite rungossa, kiharuus. Hännän karvoitus ei saa muistuttaa purkautuvaa hamppuköyttä. Englanninsetteri ei kuulu trimmattaviin rotuihin

Väri:
Musta-valkoinen, oranssi-valkoinen, kelta-valkoinen, maksa-valkoinen tai kolmivärinen, joka on yhtä kuin musta-valkoinen tai maksa-valkoinen parkin ruskein merkein. Tasainen pienipilkkuisuus on suotavampaa kuin suuriläiskäisyys.

Selvennys: Pohjaväri on valkoinen. Musta, tummanruskea, vaaleanruskea tai keltaruskea muodostavat yhtäjaksoisempia läiskiä tai pieniä pilkkuja. Toivottavat värit ovat ns. belton-tyyppiä: blue-belton, orange-belton, lemon-belton, liver-belton tai kolmivärinen (musta-valkea-tan, kelta-valkea-tan). Myös aivan valkoinen hyväksytään, kunhan pigmenttiä on riittävästi.

Koko:
Uroksen säkäkorkeus 65-68 cm, nartun 61-65 cm. 

Selvennys: Muissa pohjoismaissa urokset 62-64 cm ja nartut 55-59 cm.